Kaupunkimetsäliike

30.10.06

Sari Puustisen väitös kaavoittajaprofessiosta ja suunnittelun kommunikatiivisesta käänteestä

VTM Sari Puustinen väittelee Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla
aiheesta:

Suomalainen kaavoittajaprofessio ja suunnittelun kommunikatiivinen käänne.

Vuorovaikutukseen liittyvät ongelmat ja mahdollisuudet suurten kaupunkien
kaavoittajien näkökulmasta.

Väitöstilaisuus pidetään Espoon Otaniemessä, Teknillisen korkeakoulun
päärakennuksen E-salissa

8.12.2006 klo 12.00.

Vastaväittäjänä toimii TkT, arkkitehti SAFA Raine Mäntysalo Oulun yliopiston
arkkitehtuurin osastolta

Kustoksena toimii professori Kimmo Lapintie Teknillisen korkeakoulun
arkkitehtiosastolta.

Väitöskirjassa tarkastellaan suomalaisten suurten kaupunkien kaavoittajien
näkemyksiä omasta työstään ja ammatillisesta roolistaan niin sanotun
kommunikatiivisen käänteen myötä. Vuonna 2000 voimaan astunut maankäyttö- ja
rakennuslaki korostaa suunnittelun avoimuutta sekä vuorovaikutteisuutta.
Vuorovaikutteisen suunnittelun periaate on kohdannut kaavoittajien piirissä
sekä puolustusta että vastustusta. Väitöskirjassa esitetyn tulkinnan mukaan
kaavoittajien näkemykset suunnittelun luonteesta vaikuttavat siihen,
millaisena nämä näkevät oman roolinsa ja valtuutuksensa
yhdyskuntasuunnittelun kentällä.

Tutkimuksessa todetaan, että osa kaavoittajista korostaa suunnittelun
fyysistä ja rationalistista luonnetta. Nämä kaavoittajat näkevät oman
roolinsa perinteisen professionaalisen roolimallin mukaisena, jossa
institutionaalinen viranomaisasema sekä professionaalinen asiantuntijuus
antavat kaavoittajalle oikeutuksen edustaa suunnittelussa yleistä etua sekä
oikeutuksen arvottaa suunnitteluun osallistuvien erilaisten intressitahojen
näkemykset. Toiset kaavoittajat taas korostavat suunnittelun
arvolatautunutta ja kommunikatiivista luonnetta, jolloin kaavoittajan
roolina on toimia sekä hyvän ympäristön asiantuntijana että
yhteisymmärrykseen tähtäävän suunnitteluprosessin mahdollistajana.

Väitöskirjassa esitellään ”reflektoivan kaavoittajan malli”, joka on yksi
mahdollisuus kaavoittajien tulevaisuuden roolimalliksi. Tutkimuksessa
arvioidaan myös, mitä vaikutuksia uuden roolimallin omaksumisella voisi olla
koko kaavoittajaprofessiolle.

Puustinen on haastatellut väitöskirjaansa varten kaavoittajia Helsingissä,
Oulussa ja Tampereella. Tämän lisäksi hän on tarkastellut suomalaisen
kaavoittajaprofession kehitystä sekä muutoksia yhdyskuntasuunnittelun
painotuksissa.

Sari Puustisen väitöskirja julkaistaan Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja
koulutuskeskuksen julkaisusarjassa A.

Tutkimus kuuluu yhdyskuntasuunnittelun ja professiososiologian alaan.

21.10.06

Kaupunkimetsäliikkeen yhteinen osasto Stoassa 2.-15.10
























Valokuvat: Toni Amnell

19.10.06

Prof. Liisa Tyrväinen: Taajamametsien aineettomien hyötyjen taloudellinen arvottaminen

YPM: Ekologinen verkosto pääkaupunkiseudulla

"Kasvun paikkana kansalaisyhteiskunta" -viimeinen luento Stoassa 12.10

Kaupunkimetsäliikkeen ja itäisen työväenopiston luentosarjan "Kasvun paikkana kansalaisyhteiskunta" viimeinen luento pidettiin torstaina 12.10 klo 18.30-20.30 Itäkeskuksessa, Stoassa.

Ensin tutkija Kirsi Mäkinen kertoi kaupunkimetsien merkityksestä ja niille annetuista merkityksistä yleisesti. Sitten Kaupunkimetsäliikkeen edustajat esittelivät rakennusuhan alaisia kaupunkimetsiä. Puheenvuorot pitivät Pro Kruunuvuori -liikkeestä Marja-Liisa Laakkonen, Pro Stansvik -liikkeestä Sampsa Karvinen, Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -liikkeestä Michael Perukangas, Meri-Rastilan rantametsän puolustajista Jaana Pylkkänen ja Myllypuron metsän puolesta -liikkeestä Siboné Oroza. Kommenttipuheenvuorot saatiin Kaupunkisuunnitteluvirastosta Kari Piimieheltä, kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja Maija Anttilalta (SDP) ja Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkija Pia Bäcklundilta.

Marraskuussa ilmestyy tutkimus Helsingin kaupungin virastojen vuorovaikutuskäytännöistä. Tämän kirjan kantta hieman raottanut Pia Bäcklund esittää hätkähdyttävän löydön: Helsingissä ei keskushallinnon tasolla ole yhteistä vuorovaikutusstrategiaa, yhteisiä määritelmiä ja menetelmiä eikä yhteisesti jaettua osallisuuden käsitettä. Kuntademokratiaakaan ei olla pohdittu vakavasti Helsingin keskushallinnossa, missä asiassa Helsinki erottuu Suomen suurista kaupungeista epäedukseen.

Kari Piimies ja Maija Anttila vakuuttivat, että kaavoitusta tehdään virkakoneiston, poliitikkojen ja kansalaisten välisessä jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Pia Bäcklund kuitenkin näki vuorovaikutuksen onnahtelevan. Kaupunkisuunnittelun vuorovaikutus taitaakin olla kuurojen monologia, jossa kaikki osapuolet ovat linnoittautuneet omiin puolustuslinnakkeisiinsa ja pitävät kiinni omista ennakkokäsityksistään ja arvoistaan, joista ei käydä keskustelua, koska niitä ei itsestäänselvinä tai pyhinä osata kyseenalaistaa ja niiden kyseenalaistaminen koetaan uhaksi. Jos kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja katsoo että kaupunkimetsiä puolustavat kansalaisaktiivit levittävät vääriä tulkintoja tosiasioista, tällöin kuntalaisten tehtäväksi näkyy jäävän sen todistaminen, etteivät he ole asioita tarkoitushakuisesti vääristeleviä nimbyjä, jotka ovat oletusarvoisesti väärässä kunnes toisin todistetaan. Kuuleminen ei ole kuuntelemista, ja kuuntelemisesta on vielä pitkä askel tulla vakavasti huomioiduksi.

Nyt vallitsevassa kaupunkisuunnittelukulttuurissa on siis kolme roolia: virkakoneisto, poliittiset luottamushenkilöt ja kuntalaiset. Totuuksia tai ainakin tulkintoja on monia, ja nämä tulkinnat saattavat vaihdella jopa sen mukaan, millaisen toimijaroolin puhuja on omaksunut. Tällöin asioista on mahdollista esittää useampia tulkintoja, samankin henkilön. Jos kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja yhtäältä väittää että Lääkärinkadun alue ei ole Keskuspuistoa ja kuitenkin sanoo että kaavoituksen jälkeenkin Keskuspuistoa jää vielä noin 700 hehtaaria, tämä lausahdus - tai lipsahdus? - on erittäin paljastava. Lisäksi hän tulee sanoneeksi kyseistä aluetta puistoksi, minkä luulisi tarkoittavan sitä että se ei ole rakennusmaata. Hän on tässä lausumassaan aivan oikeassa, sillä Helsingin kaupunginvaltuusto on vahvistanut Lääkärinkadun alueelle puistoasemakaavan 9.12.1981,
eikä puistoiksi kaavoitettuja alueita voida osoittaa muihin tarkoituksiin.

Sama henkilö voi siis esittää kaksi eriävää tulkintaa yhden ja saman alueen statuksesta, ja lisäksi hän tulee todenneeksi ikään kuin ilmoitusasiana, sanoessaan että "kun alue rakennetaan" että alue rakennetaan joka tapauksessa, kansalaisten kuulemisesta riippumatta ja mahdollisista poliittisten luottamushenkilöiden ryhmäkurista lipsahtamisista huolimatta. Kuinka hänellä voi olla näin varmaa tietoa? Onko Helsingin kaavoituksessa ainoa merkitsevä mielipide kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja Maija Anttilan julkisesti lausuttu käsitys? Muihin johtopäätöksiin on vaikea tulla, jos kerran hän esittää alueen kaavoituksen jo tässä vaiheessa varmana tietona.

Kun Piimies ja Anttila väittivät, että kuntalaisten peräänkuuluttamaa arvokeskustelua käydään jatkuvasti, Bäcklund taas näki tarpeelliseksi mennä pintaa syvemmälle, kysyä todella tehtyjen päätösten motiiveja. Jos esimerkiksi asumisväljyyden nostamista pidetään itseisarvoisena hyvänä, jolla kaavoittaminen perustellaan, herää kysymys, miksi? Millaisia muita asioita kuntalaiset saattaisivat arvostaa? Onko jatkuvan kasvun ideologia tarpeellinen, saatikka hyödyllinen? Kun kaavoituksen perusteeksi on valittu yksi yleinen ohjenuora, omaan tyhjään mahtipontisuuteensa hukkuva metropolistrategia, tämä ideologinen valinta sulkee pois kaikki muut valinnat. Helsingin ei kannattane kilpailla Kairon, New Yorkin ja Tokion kanssa samassa raskaassa sarjassa. Eivät turistitkaan sitä täältä hae, vaan he tulevat ihastelemaan ainutlaatuisen merellistä ja metsäistä Itämeren tytärtä.

Elina Turusen artikkeli "Perusasioita ja poliittisen osallistumisen uusia muotoja" verkkojulkaisussa "Prekaariruoska"

Paavo Arhinmäen kolumni Helsingin Uutisissa 26.11.2005



Kuva: Arend Oudman

Briitta Koskiahon esitelmä: "Suunnitteleeko kukaan?" Kansalaisten osallisuus kaupunkisuunnittelussa

Metsä hyvän elämän paikkana - Markku Oksasen esitelmä

Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen kannanotto Yleiskaavaan 2002

Suomen Luonto-Liiton kannanotto ministeri Kalliomäen budjettiponteen MRL:n tarkistamisesta

Oletko sinäkin banaani?


Kansalaisvaikuttamiseen kyllästyneet kaupunkisuunnittelijat, jotka tulkitsevat kaiken elinympäristöstä kiinnostumisen vaikeuttamiseksi, ovat luokitelleet vastustamisen tason ja laajuuden mukaisesti aktivismin seuraavilla termeillä:

NIMBY = Not In My Backyard (Ei Minun Takapihalleni)
LULU = Locally Unwanted Land Use (Paikallisesti Ei-Toivottu Maankäyttö)
NOOS = Not On Our Street (Ei Meidän Kadullemme)
NOPE = Not On Planet Earth (Ei Koko Maapallolle)
YTESBY = Yes To Somebody Else´s Backyard (Toki Jonkun Toisen Takapihalle)
NIABY = Not In Anybody´s Backyard (Ei Kenenkään Takapihalle)
CAVE = Citizens Against Virtually Everything (Kansalaiset Miltei Kaikkea Mahdollista Vastaan)
BANANA = Build Absolutely Nothing Anywhere Near Anyone (Ei Yhtään Mitään Yhtään Mihinkään Kenenkään Lähelle)

Ainakaan NIMBY ja LULU eivät ole likimainkaan yhtä uhanalaisia kuin esimerkiksi lehtonata (Festuca gigantea), mutta muut edelläolevan listan lajit ovat ainakin vielä melko huonosti tunnettuja. Julistankin avoimen kilpailun mahdollisimman monen lajin tunnistamiseksi; välttämättä ei ole tarvis mennä merta edemmäs kalaan, sillä jokaisessa meissä asuu pieni nimby.

LÖYDÄ SINÄKIN SISÄINEN BANAANISI!

Lähde: "Ei meidän nurkille" - Ritva Liisa Snellmanin kirjoitus Helsingin Sanomissa 30.6.2002

Kaupunkimetsäliikkeen lausunto tonttitarjontatyöryhmän mietinnöstä

Kaupunkimetsäliike
kaupunkimetsien@puolustajat.hai.fi

4.4.2006


Ympäristöministeriölle


ASIA: LAUSUNTO TONTTITARJONTATYÖRYHMÄN MIETINNÖSTÄ YMra1/2006 Tonttitarjonnan edellytysten parantaminen

Kaupunkimetsäliike on pääkaupunkiseudun rakentamisuhan alla olevien lähimetsien puolesta kamppailevien asukasliikkeiden kohtaamispaikka.

Kaupunkimetsäliike kiittää lausuntopyynnöstä ja esittää, että mietinnössä tehtyjä ehdotuksia maankäyttö- ja rakennuslain sekä -asetuksen muutoksiksi ei epäeettisinä ja vahingollisina toteuteta vaan koko asia palautetaan työryhmäkäsittelyyn.

PERUSTELUT:
Työryhmän asettamisen peruslähtökohta, kuntien kaavoitukseen painostaminen sekä valitusmahdollisuuksien rajoittaminen, on tonttitarjonnan lisäämisen kannalta perusteeton ja kaventaa kansalaisoikeuksia.

Kohta 1. Kaavoitustarve.
Kuntien ja kaupunkien asukaslukuskenaariot ovat alueidenkäytön suunnittelun ”visionäärien” kuvitelmia, joiden toivotaan toteuttavan itsensä. Ylimitoitetut kaupunkikeskittymät ja kasvukeskukset ovat politiikan ja yrityselämän johtajien pyrkimystä järjestää tulevaisuus yhdensuuntaiseksi omien arvostustensa ja etujensa kanssa.

Asukkaat taas toivovat vaatimattomampaa taloudellista kasvua, ylimitoitettujen kaupunkikeskittymien purkamista ja konkreettisia toimenpiteitä elämänlaadun ylläpitämiseksi ja elvyttämiseksi. Asukkaat perustavat hyvinvointiaan luonnon läheisyydelle. Kaupunkimetsät ovat kaupunkien keuhkoja, luonnolle ja asukkaille elintärkeitä henkireikiä.
MRL 5§:ään ehdotettu lisäys 2a) riittävän asuntotuotannon edellytyksiä sekä MRL 51§:ään ehdotettu lisäys erityisesti asuntotuotannon tarve tulee poistaa, sillä pääkaupunkiseudulla asuntorakentamispaine kohdistuu kaupungin viimeisille viheralueille.

Toisin kuin mietinnössä väitetään (s.34), tonttitarjontatyöryhmän muutosehdotuksilla maankäyttö- ja rakennuslakiin olisi sekä vahingollisia ympäristövaikutuksia että vahingollisia yhteiskunnallisia vaikutuksia.
Kuntien kaavoitus- ja asuntotarpeen ylikorostaminen asukkaiden elämänlaadun ja osallistumismahdollisuuksien kustannuksella on tarkoituksellista kansalaisyhteiskunnan heikentämistä.

Kohta 2. Kehittämisalueet.
Valtion tukitoimet eivät saa johtaa erityistoimiin, jotka heikentävät kansalaisyhteiskuntaa ja supistavat lähiluontoa.
Esimerkiksi valtioneuvoston Puurakentamisen edistämisohjelman puisen kaupunkikylän pilottiprojektia on viety läpi Helsingin Myllypuron kaavoituksessa ilman, että oikeudelliselle näkökulmalle tai oikeudenmukaisuusnäkökulmalle olisi annettu riittävää painoarvoa.

Kohta 3. Viranomaisneuvottelu.
Päinvastoin kuin mietinnössä esitetään, viranomaisneuvottelujen osuutta on vahvistettava (MRL 18§ ja 66§ ja MRA 18§) ja alennettava niiden kynnystä.
Alueellisten ympäristökeskusten tehtävänä on maankäyttö- ja rakennuslain mukaan mm. erityisesti ohjata ja valvoa, että kaavoitusta hoidetaan siten kuin laissa on säädetty. Tätä tehtäväänsä ne eivät ole suorittaneet lain edellyttämällä tavalla.
Asemakaavavalituksista on hyväksytty 9%, rantakaavavalituksista 45%, yleiskaavavalituksista 32%, rantayleiskaavaavalituksista 17% ja poikkeamislupapäätöksistä 52%. Luvut kertovat karua kieltään, että kaavoitus ei ole ollut lainmukaista läheskään aina.

Kohta 4. Arvio tuomioistuimen päätöksen antamisajasta.
Työryhmän ehdotus ottaa huomioon vain ”kaavan toteuttajien” tarpeet. Kuntalaisten edun mukaista voi joskus olla kaavan toteuttamatta jättäminen. Perusteellinen kaavoitusprosessi riittävine selvityksineen varmistaa kunnan kaavoitusprosessin hyvän tason ja laillisuuden. Tämä on sekä asukkaiden että kunnan etu. Voimassa olevassa maankäyttö- ja rakennuslaissa ennakollinen oikeusturva on tuonut tullessaan vaatimukset avoimesta tiedottamisesta ja vuorovaikutuksesta. Näin on haettu oikeata ja lainmukaista kaavapäätöstä. Jos siinä ei ole onnistuttu, on haettu jälkikäteistä oikeusturvaa valitusmenettelystä ja prosessi on viivästynyt.
Tonttityöryhmän ehdotuksessa hallinto-oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden tulisi kunnan pyynnöstä antaa arvio päätöksen antopäivästä merkittävissä asemakaava-asioissa. Esitys on valitettavasti selkeä viesti hallinto-oikeuksille, että valitukset on parasta hylätä nopeasti.
Kohta 5. Valitusoikeuden rajoittaminen
Valtiovallan viesti valitusmenettelyn hitaudesta tonttipulan ja tonttien huimien hintojen syynä ja valittajien syyllistäminen on tarkoituksellista harhautusta. Tavallisista kansalaisista on levitetty valheellisia ja halventavia väitteitä ja heitä on nimitelty ”ammattivalittajiksi”. Heistä on haluttu tehdä syyllisiä tonttipulaan. Tähän ovat osallistuneet innokkaasti myös hallituksen ministerit.
Valitukset ovat harvinaisia ja aiheellisia. Vuosina 2001-2003 tehdyistä kunnan kaavoituspäätöksistä alle 10 % on johtanut valitukseen, ja niistä on hyväksytty kohdassa 3 mainittu määrä.

Poistamalla valitusoikeus yleiskaavan mukaisesta asemakaavapäätöksestä tehdään yleiskaavasta yksityiskohdissaan sitova suunnitelma. Kaavajärjestelmä muuttuu ja korostaa vain kunnan kokonaistavoitteiden toteuttamista ilman pysyvien asukkaiden lähiympäristötarpeiden huomioon ottamista. Tämän seurauksena kansalaisyhteiskunnan toteutuminen heikkenee.

Yleiskaava on alisteinen asemakaavalle. Esimerkiksi Helsingin yleiskaavan 2002 julistaminen jälkikäteen sitovaksi suunnitelmaksi samaan aikaan kun asemakaavoista käydään maankäyttö- ja rakennuslain velvoittamia neuvotteluja asukkaiden ja kaavoittajan välillä, olisi hallitukselta ja eduskunnalta ennennäkemättömän raukkamainen teko.

Joka kymmenes valituksista hyväksyttiin korkeimmassa hallinto-oikeudessa eli vasta se sanoi viimeisen sanan valituksen puolesta eli kunnan ja alueellisen hallinto-oikeuden päätöstä vastaan. Hallituksen ja tonttitarjontatyöryhmän esitys valitusoikeuden kaventamiseksi legitimoisi mahdolliset laittomuudet kaavoituksessa.

Kohta 6. Valituslupa
Uskomme, että valitusluvan hakeminen voi viivyttää kaavoja, kun korkein hallinto-oikeus joutuu ensin pohtimaan tutkiiko se asiaa ja sitten tekemään päätöksen itse asiassa.
Valituslupamuutokseen sisältyvä ajatus, että valitusluvan kaventamisella ”voisi olla laajempaakin sovellutusta tulevaisuudessa” kertoo selkein sanoin tonttitarjontatyöryhmän ja hallituksen kansalaisyhteiskunnasta vieraantuneesta vallankäyttönäkökulmasta. Me allekirjoittaneet kysymme, onko hallituksen tarkoitus lähitulevaisuudessa heikentää valitusmenettelyä ja sitä kautta kansalaisten oikeusturvaa laajemminkin?

Kohta 7. Muuta
Tonttitarjontatyöryhmä ehdottaa, että ”vaikutukseltaan vähäisestä asemakaavan muutoksesta valitusoikeus poistuisi kunnan jäseneltä, koska tällainen asia koskee lähinnä asianosaisia, kuntaa ja järjestöjä.” Me allekirjoittaneet kysymme, kuka saa vallan määritellä mikä on ”vaikutukseltaan vähäinen asemakaavan muutos”?
Eräs laajasalolainen yritti valittaa Helsingin Laajasalon Isosaaren pyörätiejärjestelyistä, mutta ei kuulunut em. tavalla määriteltyyn ryhmään, vaikka Isosaarentie on käytännössä ainoa reitti ulos Laajasalosta. Kuntalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa katusuunnitteluun pitäisi parantaa, eikä heikentää entisestään, jotta kevyen liikenteen edellytykset paranisivat.

Ei ole järkevää myöntää rakennuslupaa ennen asemakaavan lainvoimaiseksi tuloa (ehdotus MRL 201a§), jos on mahdollista, että asemakaavapäätös kumotaan laittomana, kuten usein tapahtuukin. Esitys tuleekin ymmärtää vihjeenä kansalaisille, että valittaminen on turhaa ja ei-toivottua.

Tonttityöryhmän ehdotukset oikeudenkäyntimaksujen korotuksesta ja valituksen yhteydessä määrättävistä korvauksista käytännössä poistaisivat perusoikeuksien käytön kansalaisilta, joilla ei enää valituskustannusten noustua olisi valittamiseen taloudellisia mahdollisuuksia, ja on vahingollisina hylättävä.

Edelleen, me allekirjoittaneet olemme huolestuneet siitä, että kasvukeskusten tonttipulan varjolla halutaan nyt heikentää ympäristön- ja luonnonsuojelun tasoa koko maassa.

Tonttityöryhmä sanoo (s.32), että “Valitusoikeuteen puuttumista rajoittavat perustuslain turvaamat perusoikeudet, kansalaisten oikeus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon, omistusoikeuden suoja, perustuslaissa säädetty laillinen oikeudenkäyntijärjestys ja Suomea velvoittavat kansainväliset sopimukset.” Nämä lait ja sopimukset ovat sitovia ja niitä tulee noudattaa.

Maankäyttö- ja rakennuslaki korostaa kuntalaisten osallistumista ja vuorovaikutusta. Lain tarkoituksena on yltää kunnallisessa demokratiassa uudelle tasolle, jossa kansanvalta tarkoittaa enemmän kuin pelkkää kunnan virallisten hallintoelinten hallinnointia. Maankäyttö- ja rakennuslain muutoshanke kansanvallan juhlavuonna viestii hallituksen haluttomuudesta vahvistaa kansanvaltaa. Muutoshanke tulisikin perua ja mietintö palauttaa uuteen käsittelyyn työryhmässä, jossa kansalaisyhteiskunta on edustettuna.

Helsingissä 4. huhtikuuta Kansanvallan juhlavuonna 2006

Kaupunkimetsäliike,


Ulla Agopov, Kumpula
Anna-Liisa Mattsoff, Pro Kruunuvuori -liike
UllaLeena Mörsky, Pro Friisinkallio -vapaa kansalaisliike
Antti Nordin, Myllypuron metsän puolesta -liike
Maija Ottela, Myllypuron metsän puolesta –liike
Hilkka Pietilä, Pro Kruunuvuori –liike
Jaana Pylkkänen, Meri-Rastilan rantametsän puolustajat
Anna Rinne, Pro Mustavuori -liike
Eila Salomaa, Myllypuron metsän puolesta -liike
Krister Sanmark, Pro Mustavuori –liike
Marjaliisa Siira, Pro Mustavuori –liike
Sirkka-Liisa Viheriälä, Pro Stansvik -liike

Metsämanifesti - Kansalaisryhmien vetoomus kaupunkimetsien puolesta


Kuva: Krister Sanmark

METSÄMANIFESTI

Kansalaisryhmien vetoomus kaupunkimetsien puolesta

Rakentamisuhan alla olevien lähiluontokohteiden puolesta kamppailevat yhdistykset ja muut kansalaisryhmät eri puolilla Helsinkiä ja pääkaupunkiseutua ovat yhdistämässä voimiaan kaupunkimetsien suojelemiseksi.

Kaupunkimetsät ovat kaupungin keuhkot. Niiden merkitys ilmanpuhdistajina ja ilmastonmuutoksen torjujina on jo pitkään kiinnostanut tutkijoita. Tutkimusten mukaan luonnossa liikkuminen torjuu stressiä. Metsät ovat kaupunkilaisten henkisen ja fyysisen terveyden lähde. Lapset saavat metsässä leikkiessään kasvavan elimistönsä tarvitsemaa monipuolista liikuntaa. Metsään tutustuminen tuo koululaisille kaivattua opetuksen elämyksellisyyttä. Monille senioriasukkaille vuosikymmenten ajalta tuttu metsä antaa elinvoimaa ja on jokapäiväinen ilo.

Kaupunkilaiset rakastavat lähimetsiään. Rakennetut puistot eivät korvaa luonnontilaista metsää. Myös pääkaupunkiseudun asukkailla on oikeus lähiluontoon - ilman, että sitä pitää lähteä etsimään automatkan päästä. Jokaiseen kaupunginosaan kuuluu oma lähiluontonsa. Kaikki kaupunkilaiset eivät voi lähteä Nuuksioon tai Keskuspuistoon, jotka jo nykyisellä kuormitustasolla kärsivät kulumisesta. Näiden suurten yhtenäisten luontoalueiden säilymisestä ehyinä on huolehdittava.

Helsingin aidointa vetovoimaisuutta on sen luonnonläheisyys. Kaupungin vihreys on myös matkailuvaltti. Helsinki on yksi harvoista eurooppalaisista pääkaupungeista, joissa kaupungin ydinkeskustan tuntumasta löytyy luonnonvaraista metsää. Kaupungin luonto on myös osa sen tarjoamaa palvelua ja luonto "ulkotilana" kunkin asukkaan ulottuvilla on väljyyttä, jota suurikaan sisätila ei korvaa.

Virkistävän ulkoiluympäristön häviäminen johtaa asukkaiden fyysisen ja psyykkisen terveyden heikkenemiseen ja sitä kautta arvaamattomiin sosiaalisiin ja terveydellisiin seurauksiin.

Yleiskaava 2002 on lähiaikoina monilla alueilla tulossa osayleiskaava- tai asemakaavavaiheeseen. Teillä kaupunginvaltuutetuilla on mandollisuus ja asukkaiden antama mandaatti vaikuttaa kaavoituksessa tehtäviin valintoihin. Kaikkien julkisesti esitettyjen arvioiden mukaan Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla riittää kaavoitettua asuntorakennusmaata vuosikymmeniksi kohteissa, joissa viheralueisiin ei tarvitse koskea.

Me kaupunkilaiset vetoamme teihin, Helsingin kaupunginvaltuutetut, että eri kaupunginosissa olevia ainutlaatuisia luontoalueita ei tuhota. Rakentamalla voidaan korjata paljon, mutta tuhottua metsää ja kallioita ei milloinkaan saada takaisin."