Kaupunkimetsien hoidoksi riittää silmälläpito ja tallautumisen ehkäisy

Mustavuoren faunastoa. Kuva: Toni Amnell

Selostuksen väitöksestä voi lukea myös klikkaamalla otsikkoa.

Pääkaupunkiseudun metsät ja retkeilyalueet ovat kovassa käytössä, ja ihmisen toiminta vaikuttaa niihin monella tapaa. Helsingin yliopistossa tarkastettavan FM Susanna Lehvävirran väitöstutkimuksen mukaan puusto kuitenkin uusiutuu yhä luonnollisesti myös kaupunkimetsissä, vaikka uusiutumista uhkaa virkistyskäytön aiheuttama taimien tallautuminen. Tulosten perusteella kaupunkimetsissä voitaisiin siirtyä perinteisten metsänhoitotoimenpiteiden sijaan kunnossapitoon ja virkistyskäytön valvontaan.

Kaupunkimetsät ja retkeilyalueet tarjoavat virkistystä lähialueiden asukkaille. Kun tietyn alueen virkistyskäyttö lisääntyy, metsien luontainen uudistuminen voi olla vaarassa. Pahimmillaan metsämaa voi tallautua paljaaksi, eivätkä puuntaimet tai muukaan kasvillisuus säily hengissä. Tallautumisen vaikutuksia voidaan vähentää esimerkiksi kaatamalla puita luonnollisiksi esteiksi, jotka ohjaavat metsissä liikkumista tietyille alueille.

Väittelijä kyseenalaistaa puheet, joiden mukaan kaupunkimetsiä pitäisi säännöllisesti uudistaa erilaisin metsänhoidon toimenpitein. Tutkimustulosten perusteella kaupunkimetsien hoidossa voitaisiin luottaa enemmän kasvien luontaiseen levittäytymiseen ja sukkessioon, ja siirtyä perinteisten metsänhoitotoimenpiteiden sijaan kunnossapitoon ja virkistyskäytön valvontaan. Kunnossapitotoimenpiteitä ovat mm. mahdollisten riskipuiden kaataminen vilkkaasti käytetyiltä paikoilta, polkuverkoston huolto ja roskien siivous. Tulokset osoittavat myös, että metsien liika perkaaminen voi jopa lisätä kulumista: kun metsä tehdään harvennuksin kauttaaltaan helppokulkuiseksi, siellä myös kuljetaan joka kohdassa. Tällöin ei synny kapeita polkuja, vaan maa kuluu laajalta alueelta.

Väittelijän mukaan kaupunkimetsien luontainen uusiutuminen takaa niiden säilymisen tulevaisuudessakin. Metsien puulajirakenne voi kuitenkin muuttua, koska eri lajit reagoivat ihmisen aiheuttamiin muutoksiin eri tavoin. Esimerkiksi kuusi (Picea abies) kärsii metsäalueiden pirstaloitumisesta ja sen osuus metsissä saattaa vähentyä pitkän ajan kuluessa. Tällöin lehtipuut valtaavat kuuselta jäävän tilan; erityisesti pihlaja onkin jo paikoin runsastunut Helsingin seudulla. Jotta metsien kehityksestä ja eri puulajien selviytymisestä kaupunkioloissa saadaan lisää tietoa, tarvitaan metsäalueita, joita ei jatkuvasti käsitellä erilaisin hakkuin.

Tulokset ihmistoiminnan vaikutuksista metsissä eläviin, hyvinä bioindikaattoreina pidettyihin kovakuoriaisiin, maakiitäjäisiin, yllättivät tutkijan. Maakiitäjäisten, metsälajienkin, esiintyminen vähenee siirryttäessä metsäalueen reunavyöhykkeeltä kohti sen keskustaa. Lehvävirta epäilee tämän johtuvan siitä, että kaupunkimetsissä elävä eliökanta on jo sopeutunut kaupunkimetsien olosuhteisiin.

Susanna Lehvävirran väitöskirja ?Urban woodland ecology ?methodological perspectives and empirical studies? tarkastetaan biotieteellisessä tiedekunnassa perjantaina 20.5.2005 klo 12 Viikissä Infokeskus Koronan luentosalissa 1 (Viikinkaari 11).

Lehvävirta on syntynyt Hyvinkäällä ja kirjoittanut ylioppilaaksi Helsingissä Töölön Yhteiskoulusta vuonna 1984. Hän valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1994. Hänen asuinkuntansa on Helsinki, mutta lapsuuden asuinpaikat Hämeessä (Kulju, Lempäälä ja Riihimäki) herättivät rakkauden metsiin.


Nykyisin hän siis asuu kaupungissa ja katsoo lähiluonnon kuuluvan kaupunkilaisen perusoikeuksiin.


Lisätietoja:
Susanna Lehvävirta
p. 040 730 4710 tai (09) 548 1162
sähköposti: susanna.lehvavirta@helsinki.fi

Viheralueiden arvottaminen vaikeaa

Kuva: Inge Martonen

Kirjoitus julkaistu Helsingin Sanomien mielipidesivulla tiistaina 11.9.2007

Kaupunkisuunnittelun pahin vihollinen, tonttipula on viime aikoina taas nostanut päätään. Yhdeksi keinoksi lievittämiseen on ehdotettu viheralueiden arvottamista; mitkä viheralueet koetaan niin ehdottoman pyhiksi, ettei niihin saa kajota ja mitkä viheralueet taas voisivat olla mahdollista tonttireserviä, ainakin jos niille suunnitellut kaavoitushankkeet brändätään houkuttelevasti.

Kuitenkaan esimerkiksi Keskuspuiston eteläosaan Laaksoon suunnitellusta kerrostaloalueesta ei saada kuntalaisten silmissä hyväksyttävää edes kutsumalla rakennuksia kaupunkivilloiksi.

Viheralueiden arvottamista ei nähtävästi olla mietitty aivan loppuun saakka, sillä siihen liittyy monia ongelmia. Kuka arvottaa eri viheralueita ja miten?

Mahdollisessa neuvoa-antavassa kunnallisessa kansanäänestyksessä keskeisellä paikalla oleva tunnettu viheralue (esimerkiksi Keskuspuisto) olisi vahvoilla, kun taas syrjäinen mutta paikallisesti tärkeä metsä saattaisi jäädä rakennusmaareserviksi.

Voisiko jokainen antaa yhden äänen tärkeimmäksi pitämälleen viheralueelle, vai voisiko puoltoäänen antaa kaikille tärkeiksi katsomilleen viheralueille?

Jotta tällainen "vaali" olisi edes teoriassa mahdollinen, viheralueet pitäisi nimetä ja luetella yksiselitteisesti ja tyhjentävästi, jotta tiedetään, mistä äänestetään. Esimerkiksi Keskuspuisto tarkoittaa yhdelle Töölönlahden rantaa, toiselle Laaksoa, kolmannelle Maunulaa, neljännelle Pirkkolaa, viidennelle Paloheinää, kuudennelle Haltialaa ja seitsemännelle Vantaanjoen rantaa, vaikka osa näistä ei edes ole virallista Keskuspuistoa vaan Helsinkipuistoa ja osa taas hallitsevan tulkinnan mukaisesti ei ole puistoa ensinkään. Äänestyspaikoilla tulisikin olla esillä kartta, johon uhatut viheralueet olisi rajattu ja nimetty.

Jos taas Helsinki jaettaisiin vaalialueisiin esimerkiksi suurpiirien mukaan, jolloin voisi äänestää vain oman lähialueensa metsiä, tällöin lähtökohtana tulisi olla alueellinen viheraluetasapaino.

Vaali toimisi pudotuspelinä; jäljelle jäisi sama määrä viheralueita tai suhteellisesti sama pinta-ala viheralueita per suurpiiri. Jos vaali toteutettaisiin alueellisena, se olisi piiru kaupunginosademokratian suuntaan.

Toisaalta varsinkaan nuoret ihmiset eivät välttämättä samastu asuinalueeseensa, koska he muuttavat usein, tekevät työtään ja harrastavat oman asuinalueensa ulkopuolella. Toiseksi, välttämättä omaan kotiseutuun liittyvät asiatkaan ole kovinkaan tuttuja. On mahdollista elää koko ikänsä Herttoniemessä tietämättä, missä on Laajasalo.

Kolmanneksi, tällainen aluedemokratiamalli - joka ponnistaa samasta ideologiapohjasta kuin alkuperäinen itseriittoisten puutarhakaupunkien idea - siunaisi nimbyilyn, eli ihmisten ei olisi suotavaa eikä edes mahdollista ottaa millään tavalla kantaa muihin kuin oman elinmpäristönsä asioihin.

Michael Perukangas
puistotutkija ja -aktivisti
Oslo, Norja

Toni Amnellin vastine: Hangoittelua rakentamista vastaan

Kuva: Toni Amnell

Helsingin Uutisissa 31.8.2007 julkaistun, Toni Amnellin vastineen saman lehden 26.8. ilmestyneen lehden artikkeliin "Hangoittelua rakentamista vastaan murtuu kampanjalla" - joka on linkattu tähänkin blogiin - voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Tilaa rakkaudelle: Vihreän Langan pääkirjoitus 24.8.

Pulaa tonttimaasta? On totta, että Helsinki on jäänyt jälkeen Yleiskaavan mitoitusperiaatteistaan, mutta ne olivat alun alkaenkin epärealistisia. Vuosaaren sataman valmistuttua, vapautuville satama-ja varastoalueille, Laajasalon öljysatamaan ja Keski-Pasilaan mahtuu helposti 50-60 tuhatta asukasta, ilman että viheralueisiinkaan tarvitsee kajota. Lisää kaavoituskelpoista tonttimaata on lisäksi Sipoosta Helsinkiin liitettävillä alueilla, ja tämäkin ilman että tarvitsee kajota Sipoonkorpeen.
Kuva: Osa Helsingin yleiskaavakartasta 2002. Toni Amnell.

Vihreän Langan päätoimittaja Elina Grundström on näemmä julistanut Vihreän Langan mukaan huutokauppaan tonttimaasta pääkaupunkiseudulla. Kirjoituksen voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Väitetään, että lisäämällä asuntojen tarjontaa, voidaan vaikuttaa asuntojen yleiseen hintatasoon. En näe kuitenkaan yhteyttä esimerkiksi Eiranrannalle rakennettavien ja työläiskukkarolle ystävällisten asuntojen välillä. Kaupunkisuunnittelulautakunta ei ole kyennyt täyttämään sille täytettyä mitoitustarvetta, totta, mutta kaikkein silmiinpistävin tämä impotenssi näkyy siinä, että yleiskaavan voimassaoloaikana ollaan jääty jälkeen erityisesti sosiaalisen asuntotuotannon tavoitteista.