"Kasvun paikkana kansalaisyhteiskunta" -viimeinen luento Stoassa 12.10

Kaupunkimetsäliikkeen ja itäisen työväenopiston luentosarjan "Kasvun paikkana kansalaisyhteiskunta" viimeinen luento pidettiin torstaina 12.10 klo 18.30-20.30 Itäkeskuksessa, Stoassa.

Ensin tutkija Kirsi Mäkinen kertoi kaupunkimetsien merkityksestä ja niille annetuista merkityksistä yleisesti. Sitten Kaupunkimetsäliikkeen edustajat esittelivät rakennusuhan alaisia kaupunkimetsiä. Puheenvuorot pitivät Pro Kruunuvuori -liikkeestä Marja-Liisa Laakkonen, Pro Stansvik -liikkeestä Sampsa Karvinen, Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -liikkeestä Michael Perukangas, Meri-Rastilan rantametsän puolustajista Jaana Pylkkänen ja Myllypuron metsän puolesta -liikkeestä Siboné Oroza. Kommenttipuheenvuorot saatiin Kaupunkisuunnitteluvirastosta Kari Piimieheltä, kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja Maija Anttilalta (SDP) ja Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkija Pia Bäcklundilta.

Marraskuussa ilmestyy tutkimus Helsingin kaupungin virastojen vuorovaikutuskäytännöistä. Tämän kirjan kantta hieman raottanut Pia Bäcklund esittää hätkähdyttävän löydön: Helsingissä ei keskushallinnon tasolla ole yhteistä vuorovaikutusstrategiaa, yhteisiä määritelmiä ja menetelmiä eikä yhteisesti jaettua osallisuuden käsitettä. Kuntademokratiaakaan ei olla pohdittu vakavasti Helsingin keskushallinnossa, missä asiassa Helsinki erottuu Suomen suurista kaupungeista epäedukseen.

Kari Piimies ja Maija Anttila vakuuttivat, että kaavoitusta tehdään virkakoneiston, poliitikkojen ja kansalaisten välisessä jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Pia Bäcklund kuitenkin näki vuorovaikutuksen onnahtelevan. Kaupunkisuunnittelun vuorovaikutus taitaakin olla kuurojen monologia, jossa kaikki osapuolet ovat linnoittautuneet omiin puolustuslinnakkeisiinsa ja pitävät kiinni omista ennakkokäsityksistään ja arvoistaan, joista ei käydä keskustelua, koska niitä ei itsestäänselvinä tai pyhinä osata kyseenalaistaa ja niiden kyseenalaistaminen koetaan uhaksi. Jos kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja katsoo että kaupunkimetsiä puolustavat kansalaisaktiivit levittävät vääriä tulkintoja tosiasioista, tällöin kuntalaisten tehtäväksi näkyy jäävän sen todistaminen, etteivät he ole asioita tarkoitushakuisesti vääristeleviä nimbyjä, jotka ovat oletusarvoisesti väärässä kunnes toisin todistetaan. Kuuleminen ei ole kuuntelemista, ja kuuntelemisesta on vielä pitkä askel tulla vakavasti huomioiduksi.

Nyt vallitsevassa kaupunkisuunnittelukulttuurissa on siis kolme roolia: virkakoneisto, poliittiset luottamushenkilöt ja kuntalaiset. Totuuksia tai ainakin tulkintoja on monia, ja nämä tulkinnat saattavat vaihdella jopa sen mukaan, millaisen toimijaroolin puhuja on omaksunut. Tällöin asioista on mahdollista esittää useampia tulkintoja, samankin henkilön. Jos kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja yhtäältä väittää että Lääkärinkadun alue ei ole Keskuspuistoa ja kuitenkin sanoo että kaavoituksen jälkeenkin Keskuspuistoa jää vielä noin 700 hehtaaria, tämä lausahdus - tai lipsahdus? - on erittäin paljastava. Lisäksi hän tulee sanoneeksi kyseistä aluetta puistoksi, minkä luulisi tarkoittavan sitä että se ei ole rakennusmaata. Hän on tässä lausumassaan aivan oikeassa, sillä Helsingin kaupunginvaltuusto on vahvistanut Lääkärinkadun alueelle puistoasemakaavan 9.12.1981,
eikä puistoiksi kaavoitettuja alueita voida osoittaa muihin tarkoituksiin.

Sama henkilö voi siis esittää kaksi eriävää tulkintaa yhden ja saman alueen statuksesta, ja lisäksi hän tulee todenneeksi ikään kuin ilmoitusasiana, sanoessaan että "kun alue rakennetaan" että alue rakennetaan joka tapauksessa, kansalaisten kuulemisesta riippumatta ja mahdollisista poliittisten luottamushenkilöiden ryhmäkurista lipsahtamisista huolimatta. Kuinka hänellä voi olla näin varmaa tietoa? Onko Helsingin kaavoituksessa ainoa merkitsevä mielipide kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja Maija Anttilan julkisesti lausuttu käsitys? Muihin johtopäätöksiin on vaikea tulla, jos kerran hän esittää alueen kaavoituksen jo tässä vaiheessa varmana tietona.

Kun Piimies ja Anttila väittivät, että kuntalaisten peräänkuuluttamaa arvokeskustelua käydään jatkuvasti, Bäcklund taas näki tarpeelliseksi mennä pintaa syvemmälle, kysyä todella tehtyjen päätösten motiiveja. Jos esimerkiksi asumisväljyyden nostamista pidetään itseisarvoisena hyvänä, jolla kaavoittaminen perustellaan, herää kysymys, miksi? Millaisia muita asioita kuntalaiset saattaisivat arvostaa? Onko jatkuvan kasvun ideologia tarpeellinen, saatikka hyödyllinen? Kun kaavoituksen perusteeksi on valittu yksi yleinen ohjenuora, omaan tyhjään mahtipontisuuteensa hukkuva metropolistrategia, tämä ideologinen valinta sulkee pois kaikki muut valinnat. Helsingin ei kannattane kilpailla Kairon, New Yorkin ja Tokion kanssa samassa raskaassa sarjassa. Eivät turistitkaan sitä täältä hae, vaan he tulevat ihastelemaan ainutlaatuisen merellistä ja metsäistä Itämeren tytärtä.