Vihervyöhykkeet

Töölönlahdelta Lappiin asti ulottuu viherkiila enää vain mielikuvissa - jos niissäkään. Jo Silvolan tekojärvelle tultaessa on ulkoilijan polkua ehtinyt katkoa seitsemän poikittaista liikenneväylää.

Espoolla on ollut suunnitelmissaan mittavia viheralueita. Pala palalta nämä ovat osoittautuneet tulevan rakentamisen reserveiksi. Tätä kirjoitettaessa käydään taistelua Kehä II:n liepeillä avautuvista peltoaukeista, Espoon viimeisestä kulttuurimaisemasta, kuten Hufvudstadsbladet otsikoi, (HBL 14.03.00, "Sista kulturlandskapet i Esbo"), kirjoittaessaan Suurpellon alueen yleiskaavoituksesta. Metropolin itäreunalla on puolestaan Vuosaaren sataman liikenne aiheuttanut omat, kompromisseiksi pähkäillyt ongelmansa.

Koko Metropolin osalta päädytään yhä kipeämmin sellaisen yleissuunnitelman tarpeeseen, joka rajaisi kerralla ne viimeiset vihervyöhykkeiden rajat, joita ei missään tilanteessa, ei millään ehdoilla eikä kenenkään painostuksesta tai houkutuksesta koskaan ylitettäisi. Kokemus - vaikkapa Helsingin keskuspuiston kohdalla - osoittaa, että kyllä ne sittenkin ylitetään. Vaan olisipa edes hyvä tahto, kartalle piirrettynä ja päätöksin sinetöitynä.

Ote Matti K. Mäkisen luvusta (s.13.) "Visioni Helsingistä" Helsingin kaupunkisuunnitteluseuran kirjassa "Uhattu Helsinki - kirja kaupunkisuunnittelun kriisistä".